“…miksi ihmeessä menin sanomaan sillä tavalla, mitäköhän he minusta ajattelevat… miten voin olla näin tyhmä, he varmaan vihaavat minua tai eivät ainakaan hyväksy… huomenna se varmaan tapahtuu, kaikki paljastuu, todellisuus minusta tulee kaikille näkyviin, en oikeasti osaa mitään, olen tyhmä, huono, kelpaamaton, minut eristetään ja heitetään pihalle…“
Kohtuuttoman intensiivinen ajattelutapa ”mitä muut minusta ajattelevat”, kontrollointi, herkästi heräävä häpeä, vaatimukset itseä kohtaan ja oman olemuksen pienentäminen kaventavat omaa olemassaoloamme, läsnäoloamme ja kykyämme nauttia elämästä. Tuo kaikki voi johtaa siihen, että löydämme itsemme vimmaisesta suorittamisesta, täydellisyyteen pyrkimisestä, silotellun kuoren taakse piiloutumisesta tai emme kykene tai uskalla ilmaista itseämme, ajelehdimme vailla suuntaa, koska kaipuumme ja haaveemme ovat meille itsellekin hämärän peitossa. Toisinaan taas ilmiasuna voi olla rehvakas käytös, vuorovaikutukselta osittainen arvon kieltäminen. Tuolloin viesti itselle ja toisille voi olla ”ihan sama, mitä muut ajattelevat”, jolloin kontakti omaan herkkyyteen ja haavoittuvuuteen voi kadota.
Etäisyys omiin tunteisiin ja tarpeisiin voi olla pitkän ajanjakson tulosta. Olemme ehkä jääneet liian yksin omien tarpeiden ja tunteiden kanssa tai tulleet peilatuksi vajavaisesti tai vääristyneesti varhaisissa vuorovaikutussuhteissamme – kuinka voisimmekaan myöhemmin tunnistaa olojamme. Kohtaamattomuudesta syntyneet tunteet ovat voineet olla intensiivisiä, ehkä pelottaviakin ja yksinäisyyden lävistämiä, että olemme alkaneet kokea häpeää omasta kokemusmaailmasta. Silloin herkkää sisintä suojellaksemme kehitämme monenlaisia, luovia selviytymiskeinoja (creative adjustment), joilla kivulias häpeän ja yhteydettömyyden tunne saadaan painettua pois tietoisuudesta.
Ajan saatossa opimme katkaisemaan yhteyttämme kehoon, tunteiden kehtoon – alamme tiedostamattomasti esimerkiksi pienentämään hengitystä tai panssaroimme lihaksistomme, että tunteet eivät pääsisi pintaan. Tuolloin lihasjännitykset voivat päästä kroonistumaan. Myös kehon luontainen liikerepertuaari voi huomaamatta kaventua. Liike tiettyjen yleisesti hyväksyttyjen liikeratojen tai -muotojen kautta tuntuu mahdolliselta, mutta kaikenlainen vapaampi liike voi estyä; ne voivat tuntua epämiellyttäviltä, hankalilta, noloilta tai häpeällisiltä. Kuvaavaa myös on, että latinan verbi ”emovere”, panna liikkeelle, käynnistää, on emootion kantasana. Kun emme laita liikkeelle jotain pois painettua, voimme kokea olomme tasapainoisemmaksi, kuitenkin traagisesti jotain ulottuvuuksia ja ymmärrystä itsestämme samalla pois lohkoen.
Kontakti itseen, omiin tunteisiin, tarpeisiin sekä ympäristöön on keskeistä sen tiedostamisessa, kuka olen, mitä tarvitsen, mitä kaipaan ja mihin haluan energiaani suunnata. Kontakti muun muassa kehon tuntemuksiin, aistimuksiin, liikahduksiin ja sitä kautta myös tunteisiin on merkittävässä roolissa. Tuolloin myös minuuden kokemus voi vahvistua ja voimme alkaa elämään yhä enemmän omannäköistä elämää.
Lopuksi: on hyvä välillä muistuttaa itseä, että lähtökohtaisesti elämä on epätäydellistä, kompastelevaa, puutteellista. Kulkiessamme kohti uskallusta elää omannäköistä elämää voi olla rauhoittavaa muistaa, että juuri epätäydellisyys tekee elämästä täydellistä. On lupa olla epätäydellinen, kompasteleva, puutteellinen ja kaikessa tässä rakastettavan ainutlaatuinen, ainutlaatuinen sinä.
Kuva: Unsplash / Becca Lavin
Voit syventää ymmärrystäsi edellä kuvatuista teemoista hahmoterapiaan perustuvalla “Uskalla olla sinä” -verkkokurssilla. Pääset kurssille tästä.
Vastaa